Aivan ensimmäisenä jatkat luultavasti pään lyömistä seinään. Viikkoja,
kuukausia, vuosia. Minun kohdallani useita vuosia, tarkemmin sanottuna yhdeksän
vuoden ajan. Keksit selityksiä, miksi ennen niin mukavalta tuntuva työ on
alkanut ottaa enemmän kuin antaa. ”Ne ovat varmaankin nämä ruuhkavuodet. Olen
ollut niin kipeäkin kaiken unettomuuden ja parisuhdeongelmien lisäksi.” Listahan
jatkuu loputtomiin.
Ehkä alat etsiä motivoivia harrastuksia tai jopa opintoja. Ehkäpä
oletkin vain kaivannut muuta sisältöä elämään kuin työ. Sitä paitsi eihän työn
tarvitse olla muuta kuin työtä, ei sen kuulukaan olla niin kivaa, selittelet itsellesi.
Eivät kai muutkaan niin työstään nauti. Omat laulutuntini, bändissä soittaminen,
varovainen alku poikani joukkueen apuvalmentajana, pianotuntien pitäminen –
enpä arvannut, että nekin olivat tärkeitä askelia uutta elämänvaihetta
ajatellen!
Läheisesi alkavat ehkä vihjailla, ettet ole oikealla alalla.
Joku puuskahtaa, ettei varmasti itse jaksaisi käydä töissä, jos se tuntuisi yhtä
kuluttavalta kuin sinun tuntemuksesi. Vähitellen alat unelmoida. Ja pelätä.
Entä jos oikeasti oletkin luotu tekemään jotain aivan muuta?
Omalla kohdallani päätöksen teki joku minua mahtavampi
voima, jonka edessä olen itse ollut voimaton. Se vei ja minä vikisin. Olin jo
aiemmin alkanut löytää työstäni liian kuormittavia tekijöitä, enkä enää motivoitunut
suunnittelemaan uutta ja ihmeellistä päivien iloksi. Ennen niin antavat suhteet
lapsiin ja työkavereihin muuttuivat elämäksi minua rajoittavassa roolissa. Olin
ulospäin aina iloinen, empaattinen ja mukava, sain lähes aina myönteistä
palautetta ja päällisin puolin kaikki oli hyvin. Sisälläni kummeksuin, miten
ontolta kaikki tuntui.
Neljänkympin korvilla elämässä meni muutenkin paljon
uusiksi, ja vihdoinkin uskalsin miettiä, kuka minä oikeasti olen: mitä tarvitsen,
mitä osaan ja mihin minut on selkeästi luotu. Sairastelun ja sisäilmaoireilun
muuttuessa home-, kemikaali- ja tuoksuyliherkkyydeksi urani luokanopettajana
oli viimein taputeltu. Pitkään se otti, mutta jäätyäni tyhjän päälle minun oli
pakko antaa valta pelolle, josta nousi uusi toivo ja aivan uusi minä.
Tässä
vaiheessa minä rakastan säveltämistä, runoilua, koripallojunnujen valmentamista
ja rentoutusharjoitusten ohjaamista. Shindo-rentoutusohjaajana olen oppinut
kuuntelemaan ensimmäistä kertaa itseäni. Ilman pakkoja, ilman vaatimuksia tai
ennakkoasenteita. Pelkoa sietämällä ja tunnustelemalla olen todellakin tajunnut
merkityksen sanonnalle ”pelon toisella puolella ovat todelliset unelmasi”. Minun
kohdallani pelkoon suostuminen ja sen tutkiskelu on avannut reitin aidon minän
ja omien elämäntehtävien äärelle. Ja matka on vasta alussa! Samalla olen
vaikuttunut siitä, kuinka teini-iän ja nuoruuden mielenkiinnon kohteet ja lempiharrastukset
ovat nousseet uudeksi elämäntehtäväkseni. Missä ne piileksivät kaikki nämä
vuodet? Blogissani kerron elämäni uuteen vaiheeseen liittyvistä asioista, kuten
rentoutumisesta, palautumisesta, yliherkkyyksistä, rohkeudesta ja oman elämäntehtävänsä
löytymisestä.
Mitä sinä pelkäät ja mistä haaveilet samaan aikaan? Voisiko siellä
olla siemen jollekin uudelle alulle, uudelle minälle?
Mahtava kirjoitus, joka osui ja upposi. <3
VastaaPoistaKiitos Taru! Jotenkin olen vuosien saatossa uumoillutkin, että samassa suossa työn kanssa välillä tarvotaan, vaikkakin ehkä eri syistä. Halaus ja tsempitykset!
PoistaKuten Tarukin sanoi. Nämä osuu!
VastaaPoistaSä olet hyvällä tiellä kohti uutta! Sinusta tulemme kuulemaan. (ja mähän nyt kuulen aina anyway)
Sä oletkin mun number 1 uskon valaja ja ideoiden kuulija/jalostaja. Kiitos siitä, rakas ystävä!
Poista