Vanhasta luopuminen ja energiaa uudelle

Olen joutunut luopumaan elämässäni ihan liikaa. Ihmisistä, työpaikoista, harrastuksista ja mielenkiinnon kohteista. Jokainen luopuminen, joka ei lähde omasta tahdosta, on kova paikka. Luopumisella on kuitenkin aina tarve ja merkitys, sillä ilman niitä en tietäisi, mitä todella tarvitsen. 

Olen joutunut luopumaan useasta ihanasta työyhteisöstä ja ammatistani, johon olen usean vuoden koulut käynyt, ja jossa olen taitava. Sisäilma-altistuminen ja sitä seurannut herkkyys tietyille kemikaaleille ja tuoksuille poltti minut loppuun luokanopettajana, enkä enää pysty palaamaan ammattiini. Uupumisen aikana tajusin, etten enää kestä vastuuta, stressiä ja kiirettä kuten aiemmin. Enkä varsinkaan meteliä! Tajusin myös herkistyneeni ympärillä olevien energioille, enkä usko, että koulumaailma on minulle oikea paikka. Luin vähän aikaa sitten vanhoja työhakemuksia, joissa kuvailin itseäni hyväntuuliseksi, energiseksi, sosiaaliseksi ja aktiiviseksi työyhteisön jäseneksi. Kyllä, kaikkea tuota olisin, jos minulla vain olisi voimia. Myönnän, ettei niitä enää ole mihinkään ylimääräiseen tai erityisestikään vääriin asioihin. 

Olen läpikäynyt kaksi avioeroa. Niistä en uskalla enempää avautua, mutta sen kerron, etteivät liitot loppuneet rakkaudettomuuteen. Kaipaus on edelleen läsnä elämässäni, vaikka tiedät tehneeni molemmilla kerroilla oikeat päätökset. Onnekseni molemmat aiemmat puolisot ovat edelleen läsnä elämässäni, ja tunnen molemminpuolisen välittämisen. 

Entisenä koripalloilijana ja voimailijana olen etsinyt itselleni sopivaa liikuntamuotoa, mutta uupumus, nivelrikko, urheiluvammat ja krooniset alaraajakivut eivät salli enää juuri mitään urheilua. Olen hoitanut itseäni asiantuntijoiden ohjeilla, ravannut lääkäreillä, jumpannut, venytellyt, voimistanut, lepuuttanut - ja silti vammat estävät kovan liikunnan ja muutama leikkaus odottaa jonossa. 

Mutta mitä on jäänyt jäljelle? Kaikki luopuminen, karsiminen, kieltäytyminen ja kivuliaskin työ oman itsensä kanssa on vahvistanut sydämen äänen kuulemista. Nykyään jokainen valinta, jonka teen - pienikin - on tehty omasta tahdosta. Osaan tarkemmin sanoa tarvittaessa jämäkästi ei, kuunnella intuitiota, antaa tunteen kertoa päätös ja jättää pakot ja järkeilyn pienemmälle. Hain tänä syksynä kahta opettajan työtä, koska kuvittelin, että minun on pakko. Olisin saanut molemmat paikat, mutta havahduin kehoni viesteihin: olin alkanut valvoa yöt ja koin kovia kipuja ja hengenahdistusta jo ajatellessani tulevia työpäiviä. Samoin käy, jos teen edes muutaman päivän sijaisuuksia opettajana. Miksi en kuuntelisi kehon intuitiivista tarinaa siitä, mikä minulle ei ole enää sopivaa? Arvostan hurjasti kaikkia opekollegoja, jotka tekevät työtä suurella sydämellä, lapsien hyvinvoinnista huolta pitäen. 

Elämä saa tuntua helpolta ja hyvältä. Saan valita pidemmät aamu-unet ja osa-aikatyön, vuokra-asumisen omistamisen sijasta, saan valita viettää päiväni luonnossa kävellen ja meloen, kuvaten, musisoiden ja pitäen huolta itsestäni ja lapsistani. Osa-aikatyönä pidän shindo-rentoutustunteja, mitä rakastan, ja suunnittelen tulevia verkkokursseja. Opiskelen joogaa ja läsnäolo- ja tietoisuustaitoja ja meditoin. Lepään. En vielä tiedä, mikä minua milloinkin kiehtoo tai mikä minusta tulee isona, mutta sen tiedän, että olen oppinut kuuntelemaan intuitiotani ja itseäni joka hetki uudestaan ja uudestaan. Tuntuu hyvältä!

Tuoksutko liikaa, maailma?

Joka kolmas suomalainen on tuoksuherkkä. Lisäksi osa meistä "elämänsä loton" voittaneista on herkistynyt ympäristön kemikaaleille, kuten painomusteelle, puhdistusaineille, kosmetiikalle tai joillekin muoveille. Arki, joka ennen oli tavallista ja turvallista, voi muuttua jatkuvaksi selvittelyksi, mille oireilen ja missä, ja pahimmillaan elämässä on välillä eristäydyttävä erakoksi, jotta selviää. 

Oma äitini (joka on myös aina ollut tuoksuyliherkkä) päivitteli jokin aika sitten, että kuinka minusta on tullut näin herkkä. Jäin itsekin sitä pohtimaan. Hajuste- ja kemikaaliyliherkät ry:n verkkosivuilla kuvataan hyvin sitä, ettei vielä osata sanoa, mistä herkkyys syntyy. Joko pitkäkestoinen vähäinen altistuminen tai raju yhtäkkinen kemikaalikuorma voi saada aikaiseksi herkistymisen. Itse ei kovin kaukaa tarvitse syitä etsiä, kun seitsemän entistä työpaikkaani puretaan tai ollaan purkamassa laajojen mikrobivaurioiden takia. Kehoni tiesi, että jokin on vialla jo ennen sisäilma-altistumisen varsinaista puhkeamista, sillä olen ollut kova tyttö vaihtamaan työpaikkaa. Itse luulen, että myös genetiikalla on osansa herkkyydessä, sillä tuoksuherkkä äitini on myös oireillut työpaikoillaan poskionteloilla ja on allerginen ja astmaattinen. Isäni, perusterve kuuskymppinen, sairastui astmaan työskennellessään koululla kymmenisen vuotta sitten. Sitä kuivaa yskää kuunnellessa tajusin, että tämä voi iskeä kehen vaan. Emme itse valitse herkkyyttä, vaan se on huonoa tuuria, mutta myös varoitussignaalien huonoa kuuntelemista vuosien ajan. Varoituksen sana: herkkyydet eivät poistu. Ne eivät parane. Ne laajenevat ja hankaloituvat, etkä itse pysty vaikuttamaan niiden etenemiseen, paitsi välttämällä huonoja rakennuksia, tuoksuja ja kemikaaleja. Ei suinkaan ole normaalia, että yskittää ja keuhkot ja kurkku menevät tukkoon, että pyörryttää ja on aivosumua ja muistikatkoksia. Ihottumat, äänenkäheytyminen, jatkuvat poskiontelovaivat, nivelkivut, autoimmuunisairaudet - ne ovat myös monen home- ja kemikaaliyliherkän arkipäivää, jos altistuminen jatkuu. 

Oli onnea olla terve. Nyt onnea on se, kun etukäteen osaat suojella itseäsi. Ennen oli myös onnea olla alakoulun motivoitunut ope. Tämä herkistyminen tuo eteen uudelleenmäärittelyä: uusi onni on löytää hyviä rakennuksia, hajusteettomia ystäviä ja tuttavia, ehkä jopa uusia työkuvioita, joissa pystyy toteuttamaan itseään näillä rajoituksilla. 

Uusi onni on ennen kaikkea pysytellä mahdollisimman terveenä.  

PS. Tuoksutko liikaa- julisteet allergia-, iho- ja astmaliiton sivuilta ovat mainioita muistuttamaan ympäristöä meistä tuoksuyliherkistä. Kiitos kun ajattelet meitä!