Mitä teet, jos olet lopen kyllästynyt työhösi?


Aivan ensimmäisenä jatkat luultavasti pään lyömistä seinään. Viikkoja, kuukausia, vuosia. Minun kohdallani useita vuosia, tarkemmin sanottuna yhdeksän vuoden ajan. Keksit selityksiä, miksi ennen niin mukavalta tuntuva työ on alkanut ottaa enemmän kuin antaa. ”Ne ovat varmaankin nämä ruuhkavuodet. Olen ollut niin kipeäkin kaiken unettomuuden ja parisuhdeongelmien lisäksi.” Listahan jatkuu loputtomiin.

Ehkä alat etsiä motivoivia harrastuksia tai jopa opintoja. Ehkäpä oletkin vain kaivannut muuta sisältöä elämään kuin työ. Sitä paitsi eihän työn tarvitse olla muuta kuin työtä, ei sen kuulukaan olla niin kivaa, selittelet itsellesi. Eivät kai muutkaan niin työstään nauti. Omat laulutuntini, bändissä soittaminen, varovainen alku poikani joukkueen apuvalmentajana, pianotuntien pitäminen – enpä arvannut, että nekin olivat tärkeitä askelia uutta elämänvaihetta ajatellen!

Läheisesi alkavat ehkä vihjailla, ettet ole oikealla alalla. Joku puuskahtaa, ettei varmasti itse jaksaisi käydä töissä, jos se tuntuisi yhtä kuluttavalta kuin sinun tuntemuksesi. Vähitellen alat unelmoida. Ja pelätä. Entä jos oikeasti oletkin luotu tekemään jotain aivan muuta?

Omalla kohdallani päätöksen teki joku minua mahtavampi voima, jonka edessä olen itse ollut voimaton. Se vei ja minä vikisin. Olin jo aiemmin alkanut löytää työstäni liian kuormittavia tekijöitä, enkä enää motivoitunut suunnittelemaan uutta ja ihmeellistä päivien iloksi. Ennen niin antavat suhteet lapsiin ja työkavereihin muuttuivat elämäksi minua rajoittavassa roolissa. Olin ulospäin aina iloinen, empaattinen ja mukava, sain lähes aina myönteistä palautetta ja päällisin puolin kaikki oli hyvin. Sisälläni kummeksuin, miten ontolta kaikki tuntui. 
Neljänkympin korvilla elämässä meni muutenkin paljon uusiksi, ja vihdoinkin uskalsin miettiä, kuka minä oikeasti olen: mitä tarvitsen, mitä osaan ja mihin minut on selkeästi luotu. Sairastelun ja sisäilmaoireilun muuttuessa home-, kemikaali- ja tuoksuyliherkkyydeksi urani luokanopettajana oli viimein taputeltu. Pitkään se otti, mutta jäätyäni tyhjän päälle minun oli pakko antaa valta pelolle, josta nousi uusi toivo ja aivan uusi minä. 
Tässä vaiheessa minä rakastan säveltämistä, runoilua, koripallojunnujen valmentamista ja rentoutusharjoitusten ohjaamista. Shindo-rentoutusohjaajana olen oppinut kuuntelemaan ensimmäistä kertaa itseäni. Ilman pakkoja, ilman vaatimuksia tai ennakkoasenteita. Pelkoa sietämällä ja tunnustelemalla olen todellakin tajunnut merkityksen sanonnalle ”pelon toisella puolella ovat todelliset unelmasi”. Minun kohdallani pelkoon suostuminen ja sen tutkiskelu on avannut reitin aidon minän ja omien elämäntehtävien äärelle. Ja matka on vasta alussa! Samalla olen vaikuttunut siitä, kuinka teini-iän ja nuoruuden mielenkiinnon kohteet ja lempiharrastukset ovat nousseet uudeksi elämäntehtäväkseni. Missä ne piileksivät kaikki nämä vuodet? Blogissani kerron elämäni uuteen vaiheeseen liittyvistä asioista, kuten rentoutumisesta, palautumisesta, yliherkkyyksistä, rohkeudesta ja oman elämäntehtävänsä löytymisestä.



Mitä sinä pelkäät ja mistä haaveilet samaan aikaan? Voisiko siellä olla siemen jollekin uudelle alulle, uudelle minälle?